Verkkojakson aihe: digitaalinen ontologia

Nykyään digitaalisen ontologian ja digitaalisten työvälineiden tutkijat painottavat, että  Internetiä ja Internetissä tapahtuvaa toimintaa ei tulisi nykyään tutkia enää jotenkin kategorisesti erillisenä muusta elämästä. Sanotaan, että ”The online, rather than the real, is now “the baseline”. Internet tulisikin nähdä osana laajempaa kollektiivia, jonka kokoonpanoon luetaan muun muassa ihmiset, esineet, tekniikat, ideat, ravinto, rakennetut tilat ja viestintävälineet. Internet tulisi nähdä myös kollektiivin nopeuttajana ja suunnankorjaajana. Sosiaalisen median sovellukset ja digitaaliset tiedonhakuvälineet ovatkin nimittäin muokanneet vanhoja kollektiiveja dynaamisimmiksi ja mahdollistaneet yksilöiden välisen digitaalisen verkostoitumisen huimalla nopeudella. Internet ja uusi tutkimusparadigma johdattaakin tutkijat nyt professori Bruno Latourin sanoin vihdoinkin Gabriel Tarden (1843 – 1904) tekemän sosiologian äärelle. Tarde katsoi, että skaalan käsite olisi nähtävä sosiologisena keksintönä -sen avulla yksilöiden kokoonpanoista muodostuu yhteiskunta.

Emile Durkeimin hierarkkisesta ontologiasta on siirrytty Latourin kuvailemaan tasaiseen ja digitaaliseen ontologiaan, jossa skaalakysymys tulee olemaan ratkaiseva. Kollektiivia, joka koostuu monilukuisista sosiaalisista sijaintipaikoista, ei vielä täysin tyhjentävästi ymmärretä. Sosiaaliset sijaintipaikat voivat olla virtuaalisia (online) tai ei-virtuaalisia (offline). Ne ovat oman toimintansa lainsäätäjiä ja ovat dynaamisesti yhteydessä muihin virtuaalisiiin tai ei-virtuaalisiin sosiaalisiin sijaintipaikkoihin sanomisten, tekemisten ja puheiden kautta. Maailma tulisi ymmärtää globalisaation aikana tasaisena (flat), jossa nyt keskinäiset, vastavuoroiset yhteydet korostuvat huimalla nopeudella erityisesti Internetissä.  Voit ladata CVsi Internetiin, ketätä Facebookissa yhteyksiä eri puolilta maailmaa jne.

http://www.csisponline.net/2012/03/12/from-digital-methods-to-digital-ontologies-bruno-latour-and-richard-rogers-at-csisp/

Kuva: Kansalliskirjasto

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Polkuriippuvuuden tarkastelu on oleellista tutkittaessa suomalaisen kaupunkipolitiikan kehitystä ja kaupunkilaitosta eli kaupunki-instituutiota, jota Ruotsin kuninkaat pyrkivät suojelemaan. Vanhojen kaupunkien erioikeusjärjestelmän vahvistaminen kuninkaallisella vakuutuksella vuonna 1789 vaikutti esimerkiksi niihin vanhan kaupunkipolitiikan (-1995) reunaehtoihin, jotka koskivat sitä, millaiseksi kauppalat ja Suomen uudet kaupungit myöhemmin muotoutuivat. Kauppalat ja uudet kaupungit saivat erilaisen institutionaalisen aseman kuin vanhat kaupungit.  

Kauppalastatukset olivat pitkään hyvin haluttuja – välttyiväthän kauppalat merkittäviltä vanhojen kaupunkien erityisrasituksilta. Kauppaloiden muuttaminen uusiksi kaupungeiksi oli puolestaan rationaalista, sillä valtiovallan ei tarvinnut enää lunastaa lahjoitusmaita perustamilleen kaupungeille siten kuin vanhojen kaupunkien perustamisen yhteydessä oli toimittu. Suomen Kaupunkiliitto yritti lisätä valtaansa voimakkaalla jäsenhankintapolitiikalla: Suomeen haluttiin saada mahdollisimman paljon kaupunkeja. 

Vanhan kaupunkipolitiikan aikana lyötiin lukkoon joitakin ratkaisuja, jotka vaikuttivat uuteen kaupunkipolitiikkaan (1995-), esimerkiksi keskusseutujen kehittämisohjelmista saatiin ideoita myöhempään kaupunkiohjelmatyöhön. Vastaavasti uuden kaupunkipolitiikan kunta- ja monikuntaliitokset on mahdollista nähdä tietyllä tapaa jatkumona vanhan kaupunkipolitiikan mekaanisille alueliitoksille, erilaisuudestaan huolimatta. Uuden kaupunkipolitiikan aikana on pyritty varsinkin taitaviin ja strategisiin kuntaliitoksiin. Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka on joka tapauksessa selvästi erottuva, edelleen jatkuva aikakausi kaupunkipolitiikan pitkässä historiassa, vaikka vanha kaupunkipolitiikka osin antoikin uuden politiikan tekijöille eräitä vaikutteita. Vaikka vanhan kaupunkipolitiikan aika on mahdollista jakaa eri periodeihin tai katkenneisiin sivupolkuihinkin (esim. taajaväkisten yhdyskuntien perustaminen ja lakkauttaminen), kuninkaallinen vakuutus vahvisti ja ilmensi tästä huolimatta institutionalisaatiota sekä kehitystä määrittävää pääpolkua hyvin pitkällä aikajänteellä.

Kuninkaallinen vakuutus 1789

Toimintaympäristössä tapahtuvat muutokset ja kriisit vaikuttavat politiikassa tehtäviin valintoihin, ja siinä käytettäviin tiekarttoihin. Silti suuret institutionaaliset valinnat on voitu lyödä lukkoon jo aikoja sitten, eikä näitä voida kriisitilanteessa muuttaa, esimerkiksi nimetty uusi suomalainen kaupunkipolitiikka jatkui koronaviruskriisistä huolimatta. Vuodesta 2020 ei esimerkiksi ole havaittavissa mitään sellaista radikaalia murtumaa, joka indikoisi ”jonkun ihan uuden” kaupunkipolitiikan synnyn. Kriittinen taitekohta suomalaisen kaupunkipolitiikan historiassa on edelleenkin vuosi 1995, jolloin muun muassa kumottiin kaupungeille vuonna 1789 annettu kuninkaallinen vakuutus, jolla oli ollut jopa perustuslain voima. Vakuutuksen tärkeimmät osat olivat toki menettäneet merkityksensä historian saatossa, esimerkiksi porvarit menettivät erioikeutensa jo 1800-luvun puolivälin jälkeen. Vakuutuksella kuningas oli halunnut suojella porvarien erioikeuksia ”nyt ja iän ikuisina aikoina”; samalla tavoin Kustaa III oli halunnut turvata myös kaupungeille lahjoitetut maat, joita ei saanut luovuttaa ”kenenkä käteen hyvänsä” ja jotka eivät saaneet menettää luontoansa. Laki kaupunkien lahjoitusmaiden luovuttamista koskevien rajoitusten poistamisesta kuitenkin annettiin 1962. Alunperin kaupunkien merenkululle ”ei kukaan saanut vähintäkään estettä tahi haittaa tehdä”, kuitenkin laki kaupunkien kaupankäyntioikeuksista kumottiin 1868, jako tapulikaupunkeihin ja maakaupunkeihin poistettiin 1879, tuulaakin kanto lakkautettiin 1978 ja laki kaupunkien satamanpitoon liittyvien erioikeuksien kumoamisesta astui voimaan vuoden 1995 alussa. Kaupunkilaitos ajettiin siis systemaattisesti ja pitkällä aikajänteellä alas – tämä oli perusteltua, koska olihan kaupunkeja ohjannut vakuutus, ”kaupunkien perustuslaki”, hyvin vanha ja ”out of date” ajatellen yhteiskunnan kehittämistä eri aikoina. Toisin kuin lakkautetuissa henkilöiden privilegioissa (ts. aateliset, papit, porvarit ja talonpojat) kaupunkien erioikeuksissa nähtiin kuitenkin myös mahdollisuuksia, mistä kertoo jo se, että kuninkaallista vakuutusta ei kumottu Suomen itsenäistyttyä. 

Kuntalain 365/1995 antaminen ei käynnistänyt uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa – toki kuntalain antamisella oli osaltaan tärkeä merkitys osana 1990-luvun radikaalia murtumaa. Kuntalaki ennen kaikkea vahvisti ja institutionalisoi kuntapolitiikkaa ja ”antoi viimeisimpiä miekaniskuja vanhalle kaupunkipolitiikalle”. Kuntalaki 365/1995 annettiin 17.3.1995, mutta laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta 17.7.1995. Kuntalaki astui voimaan 1.7.1995 ja laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta 1.8.1995. Kaupunkien teoreettinen erityisasema säilyi siis vielä aivan pienen tovin kuntalain 365/1995 antamisen jälkeenkin. Vanha ymmärrys kaupungeista, kauppaloista ja maalaiskunnista säilyi lisäksi rakennuslaissa 370/1958, joka kumottiin vasta 1.1.2000 voimaan astuneella maankäyttö- ja rakennuslailla (132/1999). Yksinään uusi MRL ei  kuitenkaan aloittanut uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa.

Kaupunkien ja kaupunkipolitiikan historiassa tärkein on kumottu kuninkaallinen vakuutus, jolla Kustaa III halusi suojella kaupunkien institutionaalista asemaa (kuningas mm. vastusti Ranskan suurta vallankumousta ja sen yhteydessä kokonaan lakkautettuja säätyerioikeuksia Ranskassa vuonna 1789). Kuninkaallinen vakuutus jäi voimaan, vaikka Ruotsi menettikin Suomen alueen Venäjän keisarikunnalle 1809. Vanha suomalainen kaupunkipolitiikka päättyi vasta 1.8.1995, ja historiallisesti tarkasteluna uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan institutionalisoitumisesta on olemassa vain hauraita merkkejä. Vahvinta uusi kaupunkipolitiikka oli Lipposen I ja II hallituksen aikoina. 

Kaupunkikoronapolitiikka ja muut hauraat uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan institutionalisoimisen keinot

Millä keinoilla vuonna 1995 syntynyttä uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa on yritetty institutionalisoida? Yksi 2020-luvun alun keinoista on ollut kaupunkikoronapolitiikka, jolla vastattiin uuden koronaviruksen tuomaan uhkaan. Uusi koronavirus oli sikainfluenssan, lintuinfluenssan, hongkongilaisen influenssan, espanjantaudin ja mustan surman lailla suuri tapahtuma yleisessä maailmanhistoriassa aivan kuten Suuri lama ja finanssikriisikin. Uusi koronavirus kosketti erityisesti yleistä terveys- ja hyvinvointipolitiikkaa ja yleistä terveysturvallisuutta. Korona muutti kuntia ja kaupunkeja ja ihmisten elämää niissä.

Pandemioita, epidemioita ja talouskriisejä on ollut ennenkin. Historiallisesti tarkasteltuna niiden takia ei ole kuitenkaan käynnistetty alusta täysin uusien kaupunkipolitiikkojen institutionalisoitumisprosesseja, esimerkiksi uusi suomalainen kaupunkipolitiikka ei käynnistynyt 1990-luvun alun pankkikriisistä johtuen vaikkakin kaupungeilla kasvun luojina oli tärkeä merkitys Suomen saattamisella nousuun lamavuosien jälkeen. Suuret tapahtumat, kuten pandemiat, voivat sen sijaan tiivistää entisestään kaupunkien ja valtion välistä yhteistyötä. Ne voivat johtaa esimerkiksi kaupunkikoronapolitiikan tekoon, sekä kaupunkien kehittymiseen, esimerkiksi saastuneen veden välityksellä levinnyt kolera johti aikanaan viemäröintijärjestelmien syntyyn. 2020-luvun alun koronapandemia vauhditti kaupunkien digitalisaatioprosesseja, siirtymää laajamittaiseen etätyöhön sekä muuttoliikettä keskisuurille ja pienille kaupunkiseuduille ja maaseudulle.

Koronaviruksen luomassa kriisitilanteessa keskeisintä oli pohtia kriisistä ulospääsyä, ei kyseenalaistaa olemassa olevia, jo institutionalisoituneita rakenteita, kuten pääministeri-instituution tai presidentti-instituution oikeuksia kriisin aikana tai kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmiä. Mielestäni ”jokin ihan uusi kaupunkipolitiikka”, jonka eräät tahot julistivat syntyneeksi koronaviruskriisin aikana, voi korkeintaan olla vain osa introdusoitua uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa. Voisimme hyvin introdusoida vuonna 1995 syntyneen uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan alakäsitteeksi mainitun kaupunkikoronapolitiikan, sillä koskettihan koronavirus tiheästi asuttuja suuria kaupunkeja, ja niiden välistä muuttoliikettä. Suuret kaupungit tekivät valtion kanssa aktiivista yhteistyötä koronaviruskriisin hoidossa ja vaihtoivat keskenään hyviä käytäntöjä koskien esimerkiksi työllisyyspalveluiden sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden ylläpitoa. Kaupunkikoronapolitiikka siis institutionalisoi omalta osaltaan heikkoa uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa, joka oli täyttänyt 25 vuotta.

Tämän lisäksi uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa on yritetty institutionalisoida muun muassa valtiollisilla kaupunkiohjelmilla, valtiollisilla kaupunkeja koskevilla erityisohjelmilla, kaupunkien omilla ohjelmilla, kaupunkisopimuksilla (mm. kasvu- ja MAL-sopimukset), kansallisen kaupunkistrategian teolla, 6Aika-hankkeilla, kumppanuusverkostoilla, strategisella allianssilla, kaupunkitutkimusinstituutin perustamisella (vuoteen 2020 saakka instituutti ja sen edeltäjät tekivät runsaasti kaupunkitutkimuksia, joista voisi päätellä, että suomalainen kaupunkipolitiikka olisi yhtä kuin segregaatio- ja asumiskysymyksen ratkaiseminen), uudenlaisella ”kaupunkipolitiikan arviointineuvostolla”, tunnin junan suunnittelutöillä sekä strategisella kaupunkityöllisyyspolitiikalla. Helsingin työllisyyden kaupunkikokeilu (”kuntakokeilu”) oli strategista kaupunkityöllisyyspolitiikkaa, millä osaltaan vastattiin koronaviruskriisin aiheuttamaan työttömyyden kasvuun.

Nämä ovat toki vain hauraita ja hentoja institutionalisoimisen keinoja. Joka tapauksessa vuonna 1995 syntynyt uusi suomalainen kaupunkipolitiikka on jatkunut siis 2020-luvulle huolimatta aiemmasta taantumisestaan tai hallituksen sote-rahoitussuunnitelmista, jotka uhkasivat näivettää kaupunkien investointikyvykkyyden.

Kansallinen kaupunkiuudistus uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan polun määrittäjänä?

Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka voi tulevaisuudessa pitää sisällään erilaisia ajallisia vaiheita, esimerkiksi kansallisen kaupunkiuudistuksen ja kokeiluja, joilla kaikilla on alkunsa ja loppunsa. Uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan institutionalisoituminen saataisiinkin todennäköisimmin erittäin vahvaksi juuri kansallisella kaupunkiuudistuksella, ”kaupunkipolitiikan uudella alulla”, joka pitäisi sisällään määrätietoista lainsäädäntötyötä ja jonka yhteydessä voitaisiin periaatteessa korottaa kaupunkipolitiikka johtavaksi yhteiskuntapolitiikaksi. Väitöskirjassani en kuitenkaan suositellut, että näin tulisi toimia, sillä yksikään kaupunkipolitiikan tekijä ja tutkija ei viitannut tämänlaiseen kehityskulkuun, uudistuspolitiikkaan tai tulevaisuuteen. Ajatus kansallisesta kaupunkiuudistuksesta ei ole kuitenkaan täysin mahdoton: realistisin tapa edetä tai koetella kyseenomaista ideaa olisi kartoittaa mahdollisen uudistuksen sisältöä siten, että suodatetaan tavoitelistauksesta pois sellaiset tavoitteet, joiden mahdollisuuksien aikaikkunat (windows of opportunity) ovat jo sulkeutuneet.

Yksi hypoteettinen vaihtoehto olisi harkita nykyaikaan soveltuvien kaupunginoikeuksien antamista, mikä voitaisiin Rousseaun yhteistahdon hengessä kirjata yhdeksi tavoitteeksi mahdolliseen urbaaniin yhteiskuntasopimukseen. Jos Suomen kaupungeille tai tietyille kaupungeille, esimerkiksi väestöltään kuudelle suurimmalle, päätettäisiinkin antaa joskus tulevaisuudessa lainsäädäntöön (uuteen mahdolliseen kaupunkilakiin?) pohjautuvia oikeuksia ja velvollisuuksia, olisivat ne toki urbanisaation ja digitalisaation aikakaudella sisällöltään paljolti erilaisia verrattuna menneen ajan vanhoillisiin erioikeuksiin ja erityisrasituksiin. Erilaisuuden syynä on vanhan erioikeusjärjestelmän palautuminen sääty-yhteiskunnan, ja sen jäänteiden aikoihin. Kaupunkitutkijoilla, lainsäätäjillä sekä nykymuotoisen valtiollisen kaupunkipolitiikan toimijoilla, kuten yhteistyöryhmillä sekä kaupunkien edustajilla, olisi keskeinen merkitys mahdollisessa kansallisen kaupunkiuudistuksen uudistustyössä, toisin sanoen nykyaikaan soveltuvien kaupunkien oikeuksien ja velvoitteiden listaamisessa. Nämä tulisi antaa vain jos ne toisivat vaikuttavuutta ja oikeudenmukaisuutta koko Suomelle. Siksi esitän, että mahdollisia uusia erioikeuksia, joiden avulla kaupungit hoitavat tehtävänsä tehokkaammin, olisikin kutsuttava tasa-arvoisiksi erioikeuksiksi. Voitaisiinko julkiset työvoimapalvelut siirtää ko. erillisoikeudella kuudelle suurimmalle kaupungille (näin valtiolle tai työllisyysalueille jäisi JTYP-järjestämisvastuu pienten ja keskisuurten kuntien osalta)? Tulisiko antaa erillisoikeus metropolihallintoon ja metropolikaavan tekoon? Pitäisikö kaupunkiseutusuunnitelmien ja kaupunkien itsensä käynnistämien alueellisten kaupunkiuudistusten olla erioikeuksia? Voisivatko suuret kaupungit saada tietosuoja- ja tietoturvasäännöksiä noudattavan erioikeuden kriittisiin datatietopankkeihin ja datamyllyihin ettei niiden tarvitsisi urbaaneita alueita kehittääkseen anella ja ostella dataa valtion virastoista taikka tilata kalliita konsulttiselvityksiä?

Entä voisivatko suurimmat kaupungit ja kaupunkiseudut järjestää hyvinvointialueiden sijasta ja erioikeuden nojalla sotepalvelut maassa, jotta sotekriisi saataisiin ratkottua? Tulisiko hyvinvointialueet lakkauttaa sen jälkeen kun sote-uudistus olisi ensin tehokkaasti toteutettu osana kansallista kaupunkiuudistusta?

Kaupunkien mahdolliset hyvät pyrkimykset hankkia nykyaikaan sopivat erillisoikeudet tulisivat lähes varmasti kaatumaan Suomen perustuslakiin, joka pyrkii turvaamaan suomalaisten yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kaikkialla Suomessa. Kuinkakohan raskas uudistustyö mahtaisikaan olla edessä, jos se joskus jotenkin pystyttäisiin aloittamaan? Perustuslaki ei valitettavasti huomioi kaupungistumista, kaupunkien suurempia työttömyyslukuja, kaupunkien muuttumista valtion virastojen siirtomaiksi, kaupungeille työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia tai muita kaupunkien erityisiä haasteita, joiden ratkaisemiseksi tarvittaisiin nimenomaan kaupungeille vahva institutionaalinen asema.

Keskeinen kysymys on seuraava: missä määrin Suomen valtio olisi valmis antamaan pois tai palauttamaan kaupungeille sitä valtaa, jonka se otti itselleen kaupunkilaitoksen romuttamisen myötä?

Antaisiko vahva institutionaalinen asema kaupungeille paremmat valmiudet hoitaa tulevaisuudessa koronaviruskriisin kaltaisia uhkia? Entä antaisiko vahva institutionaalinen asema kaupungeille paremmat mahdollisuudet puolustautumiseen konflikteilta, joita kuvasin laajasti väitöskirjassani? Rauhoittuisivatko konfliktit? Ainakin on selvää, että vahvan institutionaalisen aseman turvin kaupungit pystyisivät vastaisuudessa tuottamaan tehokkaammin hyvinvointia, mikä on kaupunkistrategioissa monesti keskeinen tavoite.

Kaupunginoikeuksien palauttamista huomattavasti maltillisempi vaihtoehto olisi lisätä kaupunkipoliittisia lakipykäliä esimerkiksi aluepolitiikan lakeihin. Tässä vaihtoehdossa kaupunkipolitiikka jäisi kuitenkin edelleen alisteiseksi aluepolitiikalle. Tai voitaisiinko antaa erillinen laki kaupunkipolitiikasta – annettiinhan joulukuussa 1988 laki aluepolitiikasta (1168/1988). Olisi muutoinkin myös syytä pohtia, tulisiko uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa alkaa voimistaa esimerkiksi erillislain, kokeilulain, puitelain, suunnittelulain, kehittämislain vai tavoitelain avulla. Väitöskirjassani kysyin OECD:ltä: ”Should Finland develop a separate urban policy legislation?”

Riippumatta siitä, luovutaanko yhtenäiskuntamallista palaamalla kaupunkien kunnallislakiin (kaupunki olisi eri kunta), säädetäänkö kaupunkilaki keskiajan hengessä ja perustetaanko kaupungit kokonaan uudelleen (tällöin kaupunki ei ole sama kuin kunta eikä kaupunkimuoto weberiläisittäin tarkoita kuntamuotoa), valmistellaanko Finnish Urban Law 2020-luvun jälkeiseen aikaan, perustetaanko kaupunkiministeriö, integroidaanko kaupunkipolitiikka osaksi 2020-luvun kauppa- talouspolitiikkaa, suunnitellaanko vapaakaupunkikokeilu, tehdäänkö Tampereesta vapaakaupunki, perustetaanko Suomeen kaupunkivaltio (ilmentääkö vai ilmensikö kaupunkivaltio eurooppalaisen kaupunkipolitiikan institutionaalisen kehityksen huipentumaa?), perustetaanko uuden ajan Kaupunkiliitto taikka saavatko kaupungit tulevaisuudessa tasa-arvoisia erioikeuksia vai ei, viime kädessä vahvaa paikallista kaupunkipolitiikkaa kykenevät tekemään hyvän taloudenpidon kaupungit. Miten kaupunki voi tehdä vahvaa ja vaikuttavaa paikallista kaupunkipolitiikkaa, jos se on tilinpäätöstietojensa mukaan jo raskaasti velkaantunut?

Kaupunkitutkijoiden tehtävänä on kartoittaa, mitkä yhteiskunnan toimijat ja intressiryhmät luokittelevat kansalliselle kaupunkiuudistukselle ehdotettuja, rohkeimpia tavoitteita ja keinoja utopioihin, ja mitkä dystopioihin. Mitkä eräät menneisyydestä johdetut, varsin kunnianhimoiset tavoite-ehdotukset, tulisi sittenkin palauttaa käytännön mahdottomuudestaan johtuen historiallisiin asiayhteyksiinsä? Kaupunkitutkijoiden tehtävänä on myös vastata, milloin niin sanotut mahdollisuuksien aikaikkunat (windows of opportunity) olivat tarjolla liittyen eri tavoite-ehdotuksiin. Tutkijoiden olisi hyvä ymmärtää, että tietyt kaupunkipoliittiset asiat, ideat ja tavoitteet, joita ei ole koskaan toteutettu, olisivat olleet teoriassa saavutettavissa tai eteenpäinvietävissä vain tiettyinä periodeina tai ajan hetkinä, jos silloinkaan. Mahdollista urbaania yhteiskuntasopimusta varten laadittavissa tavoitelistauksissa kannattaa lisäksi tunnustaa historialliset faktat, esimerkiksi Ruotsin ja Suomen alueille ei ole koskaan muodostunut kaupunkivaltioita tai että kunta on ollut jo hyvin pitkään Suomessa (ja muuallakin) paikallistasolla toimiva julkishallinnon yksikkö. Kuntalaitos voittanee kaupunkilaitoksen 99-1. Lisäksi kaupunkitutkijoiden olisi hyvä tunnustaa, että myös useat muut politiikat pyrkivät luonnollisesti institutionalisoitumaan; ne voivat pyrkiä vahvistamaan asemaansa kenties koordinaatiovaltaan epätoivoisesti pyrkivän kaupunkipolitiikan kustannuksella. Kansalliseen kaupunkiuudistukseen ei siirryttäisi vain siksi, että hyvin pieni joukko lähdeviittausten kanssa tuskailevia tutkijoita (jotka pyrkivät lisäämään omaa valtaansa ja jotka eivät arvota lauseiden merkityssisältöjä), esittää yhtäkkiä uudistusta puoltavia suosituksia.

Kaupungin hyvä talous on siis ensisijainen määrittävä tekijä ja edellytys vahvan paikallisen kaupunkipolitiikan teolle, eivät kunnianhimoiset kaupunkipolitiikan tavoitelistausehdotukset. Vahvan paikallisen kaupunkipolitiikan tekoon eivät tietenkään myöskään pysty kaupungit ja rekrytointikonsultit, jotka eivät rekrytoi kaupunkitutkimuksen alan osaajia.

Huolimatta merkittävistä haasteista kansallisen kaupunkiuudistuksen ideaa ja toimeenpanon ajatusleikkiä ei voida kokonaan poissulkea, sillä kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta täysin oikein. Voisiko esimerkiksi pienimuotoinen ja varovaisen maltillinen kansallinen kaupunkiuudistus, jossa ei kosketa Suomen kuntien institutionaaliseen perustaan, joskus toteutua? Entä miten kaupunkipolitiikka leivottaisiin sisään mahdolliseen kunta- ja palvelurakenneuudistukseen? Uusi päivä kuitenkin koittaa huomenna uudessa suomalaisessa kaupunkipolitiikassa.

Kuva: Phoenix Jatka lukemista ”Globaali talous” →

Kuva: Säästöpankinranta

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Skaalakysymyksen ohella kysymys maasta on suomalaiselle kaupunkipolitiikalle merkittävä, ellei jopa tärkeämpi. Maa on yksi tuotannontekijöistä työn, pääoman ja tiedon lailla. Aikaisemmissa tutkimuksissani olen esimerkiksi tarkastellut maata tuotannontekijänä, ja maanomistusta. Olen painottanut pääoman sekundäärisen kiertokulun merkittävyyttä maakysymyksen kontekstissa: kun teollisuus ja sen tuottama ylijäämä kaupunkialueella vähenee, niin kiinteistösektorilla ja kiinteistökeinottelussa tuotettu ylijäämä kasvaa. Seuraavaksi tarkastelen tiivistetysti pääoman kiertokulkuja, maankorkoa, maanluontoa, maakaarta sekä maapolitiikkaa.

Pääoman kiertokulku sekä maankorko

Kaupunkipoliittisille tutkimuksille pääoman kiertokulun teoria on tärkeä. Pääoman kiertoja on kuvannut maantieteilijä David Harvey, joka tuo esseessään The Urban process under capitalism: a framework for analysis (1978) esille pääoman kiertojen erot. Hän aloittaa kuvaamalla pääoman primääriä kiertoa, joka viittaa lähinnä tavanomaiseen tavarantuotantoon. Sen pyrkimyksenä on synnyttää lisäarvoa. Absoluuttisen lisäarvon luomiseksi kapitalistien intresseissä on pidentää työpäivän kestoa. Suhteellisen lisäarvon synnyttäminen vaatii puolestaan panostuksia tuotantovoimien kehittämiseen. Tämä voi tapahtua työn prosessin uudelleenorganisoinnilla tai työvoiman tuottavuuden lisäämisellä. Kapitalistit pystyvät ottamaan talteen suhteellista lisäarvoa, kun he omaksuvat ylivertaisen tuotannon tekniikan sosiaaliseen keskiarvoon nähden. Koneiden ja laitteiden uudistamisella voidaan kiihdyttää tavanomaista tavarantuotantoa, joka voi kuitenkin ajautua kriisiin tavaroiden ylituotannon, markkinahintojen laskun sekä kasvavan työttömyyden johdosta. Kriisi primäärissä pääoman kierrossa syntyy useimmiten silloin, kun liian paljon pääomaa on liikkeellä kasautumissuhteessa sen käytön mahdollisuuksiin. Pääomanomistajat voivat yrittää väliaikaisesti korjata kasautumisongelmia sijoittamalla pääomaansa sekundääriseen pääoman kiertoon, joka viittaa tuotantoon myötävaikuttavaan ja kiinteään pääomaan, jota ei voida siirtää. Toisin kun primäärissä pääoman kierrossa, sekundäärinen pääomankierto ei koostu suoranaisista raaka-aineellisesta tuotantopanoksista. Se koostuu investoinneista rakennettuun ympäristöön, joka antaa tuotannolle fyysiset puitteet. (Emt.: 104−106.)

Rakennettu ympäristö muodostuu esimerkiksi maahan sidotuista tehtaista, teistä, kaupoista ja taloista. Harvey otti sen kaupunkitutkimuksensa lähtökohdaksi suhteuttaakseen erilaiset kaupunkiprosessit Marxin näkemyksiin luokkataistelun dynamiikasta sekä pääoman kasautumisesta. Harvey katsoo, että sekundäärinen pääoman kierto on aina ollut olemassa. Se on tärkeä pääoman kierron muoto, mikä ei voi kuitenkaan dominoida kapitalista kehityskulkua, niin kuin Henri Lefebvre väittää. (Harvey 1982, cit. Haila 1982: 197.)

Sekundäärisen pääoman kierron yleisenä edellytyksenä toimivat pääomamarkkinat. Myös valtion merkitys on huomattava, sillä se voi olla valmis rahoittamaan ja takaamaan laajat pitkäkestoiset projektit, jotka kehittävät rakennettua ympäristöä entisestään. Pääoman ylikasautumisen aikoina siirtymä primääristä pääoman kierrosta sekundääriseen pääoman kiertoon on mahdollista vain, jos erilaiset ylikasautumisen muodot voidaan muuttaa rahaksi, jota voidaan vapaasti ja ilman esteitä siirrellä investointeja varten. Siirtymä sekundääriseen pääoman kiertoon ei ole mahdollista ilman rahavarantoja sekä luottojärjestelmää, joka luo fiktiivistä pääomaa etukäteen suhteessa tuotantoon ja kuluttamiseen. Tämä pätee myös kansantulon käyttöön ei-tuotannolliseen kulutukseen (esimerkiksi kulutusluotot, asuntolainat, kunnan velka) sekä käyttöomaisuuteen. (Harvey 1978: 107.) On merkittävää, että myös maata voidaan Harveyn (1982, cit. Haila 1982) mukaan pitää rahoitusvarana, fiktiivisenä pääomana. Maailman merkittävin georgisti,  akatemiaprofessori Anne Haila haastatteli Harveytä jo vuonna 1982:

”Useimmat maankorkoteorian ongelmista katoavat, jos pidämme maata puhtaasti rahoitusvarana, muotona, jota kutsun ’fiktiiviseksi pääomaksi’, joka syntyy minkä tahansa omistusoikeuden kuten arvopapereiden, valtion velan tai kiinnitysten myynnistä. Nämä oikeudet eivät ole tavaroita tavanomaisessa mielessä, vaan oikeuksia tulevaan työhön. Maankorko on siten oikeus tulevaan työhön, joka syntyy maan omistusoikeuden oston ja myynnin välityksellä. Ongelma siten tiivistyy siihen, miksi maan osto ja myynti, maamarkkinat, ovat niin tärkeitä. Vastaus on siinä, että maan järkevän tehokas allokaatio eri käyttöihin on erityisen toivottavaa kapitalismin näkökulmasta. Maamarkkinoiden välityksellä muodostuvat ihmistoimintojen spatiaaliset muodot, jotka ovat yhteensopivia kapitalismin vaatimusten kanssa. Mutta koska kapitalismissa on sisäisiä ristiriitoja, on tästä seurauksena, että maamarkkinoiden luoma spatiaalinen organisaatio myös sisältää ja ilmaisee näitä ristiriitoja. Maankorko, kuten korkokin, on välttämätön koordinoiva mekanismi ja sikäli kuin maasta tulee puhdas rahoitusvaranto maankorko sulautuu korkoon puhtaasti kapitalistisessa tuotantomuodossa, jossa ei enää ole feodaalisia jäänteitä.” (Harvey 1982; käännös Haila 1982: 199.)

Valtioinstituution ja rahoitusinstituutioiden kontrolloiva merkitys tulee ymmärtää, koska rahan ja luoton tuotannot ovat suhteellisen autonomisia prosesseja. Valtio- ja rahoitusinstituutiot ovat eräänlaisia kollektiivisia hermokeskuksia. Ne toimivat primäärisen ja sekundäärisen pääoman kierron suhteiden säätäjinä. Kyseenomaisten instituutioiden muodot ja luonteet sekä omaksutut politiikan teon käytänteet voivat myötävaikuttaa pääomavirtojen suuntaamista sekundääriseen kiertoon tai johonkin sen tiettyyn osaan, kuten liikenteeseen, asumiseen tai julkisiin laitoksiin. On hyvä huomata, että sekundäärinen pääoman kierto ei pidä sisällään työvoiman uusintamiseen liittyviä sosiaalisia kuluja sekä investointeja tieteentekoon ja teknologioiden kehittämiseen. Nämä kuuluvat tertiäärisen pääoman kierron piiriin. Koulutukseen ja terveydenhuoltoon suunnattavilla panostuksilla toivotaan olevan pääoman näkökulmasta suotuisia vaikutuksia työntekijöiden suorituskykyyn työn prosessin aikana. (Harvey 1978: 107−108.)

Maanluonto ja maakaari

Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III vakuutti vuonna 1789, ettei maa saa muuttaa ikiaikaista luontoansa. Kiinteistöjen omistus- ja nautintasuhteita määrittänyt maanluonto liittyi sääty-yhteiskunnan privilegioihin ja verotukseen. Maanluontoja olivat rälssitilat, perintötilat ja kruununtilat. Viimeiseksi mainittu oli keskeinen vanhassa kaupunkipolitiikassa. Kruunun vanhoille kaupungeille lahjoittama maa oli nimittäin kruununluontoista maata. Tekniikan tohtori Aune Rummukainen (2020) avaa eri maanluontoja:

”Perintöluontoinen maa oli veronalaista maata, rälssi- ja kruununluontoinen maa puolestaan oli eriasteisen verovapauden piirissä. Perintöluonto oli veronalaisen talonpojan maanluonto. Perintöluontoiseen maahan kohdistui täysimääräinen maaveron suoritusvelvollisuus sekä kaikki ylimääräiset rasitukset. Rälssiluontoisen maan eri lajit liittyivät asepalveluksen ja verovapauden laatuun, määrään ja syntyhistoriaan. Kruununluontoiset talot olivat aikoinaan kuninkaan ja kruunun omia ja niitä oli useita eri lajeja. Kaupunkien lahjoitusmaat ovat olleet kaupunkien omistamaa kruununluontoista maata ja kirkollinen maaomaisuus on ollut paljolti kruununluontoista. Kruununluontoisella maalla ei ollut lainhuudatusvelvollisuutta ja siihen liittyi luovutusrajoituksia. Maanluonto muutettiin kruununluontoisen maan siirtyessä yksityisomistukseen. Maanluonnot menettivät merkityksensä verovelvollisuuden perusteena vuonna 1925 maaveron lakkauttamisen myötä. Rälssitilat muuttuivat perintöluontoisiksi lain nojalla vuonna 1951. Jako kruununluontoiseen ja perintöluontoiseen maahan lakkasi vuoden 1997 alussa, kun uusi maakaari tuli voimaan. Kruununluontoisen tilan omistajalle tuli samalla lainhuudatusvelvollisuus.” (Rummukainen 2020.)

Uusi maakaari vahvistettiin vuonna 1995 – siis samana vuonna, jolloin säätyerioikeudet lopullisesti lakkautettiin ja jolloin nimeämäni uusi suomalainen kaupunkipolitiikka syntyi. Laki uudesta maakaaresta tuli kuitenkin virallisesti voimaan vuoden 1997 alussa.

Uusliberalistinen uusi suomalainen kaupunkipolitiikka

Uusi suomalainen kaupunkipolitiikka sai nopeasti David Harveyn kuvaaman uusliberalistisen kaupunkipolitiikan piirteitä. Luonnehdin väitöskirjassani uutta suomalaista kaupunkipolitiikkaa erityisesti valtiolliseksi politiikaksi, jossa on tehty esimerkiksi kaupunkisopimuksia. Sopimuspolitiikan tekoa ovat haitanneet erilaiset konfliktit, joista osa on liittynyt myös maakysymyksiin:

”Mitä tapahtui valtion maille? Valtio on Suomessa merkittävä maanomistaja. 1990-luvun laman jälkeen tuottotavoitteet ja valtion organisaatioiden uudelleenjärjestelyt johtivat siihen, että valtion kiinteistöomaisuus yhtiöitettiin: se pantiin Kapiteelin [1], Senaatin, Engelin [2] ja Spondan alaisuuteen. Valtiosta tuli näin ollen kiinteistöyrittäjä. Jos seurataan esimerkiksi Kapiteelin ja Senaatin politiikka – Sponda on tietysti pörssiyhtiö – niin voidaan huomata, että se on ollut hyvin yrittäjämäistä. Sen sijaan, että valtion maita olisi käytetty yhteiseen hyvään, niistä on rahastettu korkein mahdollinen voitto, mitä on mahdollista saada. Tämä on johtanut huomattaviin konflikteihin kuntien ja erilaisten valtioiden maiden käyttäjien kanssa, esimerkiksi yliopistojen kesken. Yksi konflikti, joka seurasi valtion maiden yhtiöittämisestä ja tuottotavoitteiden asettamisesta, on asuntotuotanto. Kunnat ja valtio ovat tehneet erilaisia sopimuksia siitä, että valtion maita voitaisiin käyttää sosiaaliseen asuntotuotantoon, mutta Kapiteelin politiikkaan ei sovi se, että maata myydään raakamaan hinnalla. Suomessa kunnat omistavat rakennusoikeuden eli kaiken sen maan arvon nousun, mikä on raakamaan jälkeen, niin nyt Kapiteeli on ryhtynyt rahastamaan itselleen näitä rakennusoikeuksia. Toisin sanoen maata ei ole myyty raakamaan arvolla, vaan asuntotonttien arvolla, ja kunnilla ei ole ollut varaa ostaa sitä asuntotonttien arvolla.” (Haila 2014.)

Kaupungit ovat ottaneet mallia valtion toimista yhtiöittämällä valtion tavoin maaomaisuuttaan. Paikallisessa kaupunkipolitiikassa on alettu keskittää kiinteistöpääomaa, ja myydä sitä eteenpäin. Jos vanhan suomalaisen kaupunkipolitiikan aikana kaupungit vastaanottivat lahjoitusmaita ja 1860-luvulta lähtien hankkivat uusia lisämaita, niin uuden kaupunkipolitiikan aikana kaupungit ovat aktiivisesti myyneet maitaan yksityisille toimijoille [3]:

”Helsingin kaupunki, jolla on nyt noin 70 prosenttia omistuksessaan maata, seurasi valtion esimerkkiä, ja ryhtyi yhtiöittämään kaupungin maaomaisuutta. Ensin kaupunki alkoi periä sisäisiä vuokria. Aikaisemmassa rakenteessa esimerkiksi kirjastolaitos, terveyskeskukset ja koulut olivat itse omistaneet ja hallinnoineet kiinteistönsä. Nyt kiinteistöjen omistus keskistettiin Tilakeskukselle, joka perustettiin vuonna 2005. Tilakeskus alkoi periä vuokraa kirjastoilta, kouluilta ja terveyskeskuksilta. Tätä perusteltiin tehokkuudella. Muutos oli erittäin suuri ja ratkaiseva. Vähitellen vuokria korotettiin, ensin ne olivat nimellisiä sisäisiä vuokria, mutta vähitellen ne muuttuivat markkinavuokriksi. Tästä seurasi suuri joukko erilaisia konflikteja. Helsingin ylipormestari perusteli yhtiöittämistä ja kiinteistöomaisuuden keskittämistä Tilakeskukselle siten, että ´suunnataan vähemmän rahaa seiniin ja enemmän rahaa toimintaan’. ‒ ‒ Käytännössä sijoitettiin yhä enemmän rahaa kiinteistöihin ja seiniin, ja vähemmän rahaa jäi toimintaan. Kirjastojen ja terveysasemien sulkeminen liittyy nimenomaan tähän: rahaa on jäänyt vähemmän esimerkiksi kirjojen hankkimiseen kirjastoihin. – – Kiinteistöjä, ovat ne sitten kaupungin tai valtion keskitetysti omistamia, on myös myyty tehokkuusperiaatteen mukaisesti yksityisille omistajille, jotka jatkuvasti perivät markkinavuokria.” (Haila 2014.)

Laki kaupunkien lahjoitusmaiden luovuttamista koskevien rajoitusten poistamisesta oli annettu jo vuonna 1962. Laki teki mahdolliseksi sen, että jo vanhan kaupunkipolitiikan loppuvaiheilla kaupungit saivat kuninkaallisen vakuutuksen estämättä luovuttaa valtiolta saamiaan lahjotusmaita eteenpäin.

Akatemiaprofessori Haila (emt.) huomaa merkkejä kaupunkien kaavoitusmonopolin sirpaloitumisesta: suunnitteluvaltaa on myös siirretty yksityisille yrityksille. Uusliberalistisessa kaupunkipolitiikassa yksityiset toimijat ovat saaneet rakennus- ja kaavoitusoikeuksia itselleen, esimerkiksi Pauligin kahvipaahtimo on suunnitellut ja kaavoittanut Helsingin Vuosaaren ja Aurinkolahden aluetta. Aikaisemmin kaupunkien kaavoitusviranomaiset yksin päättivät siitä, mitä rakennetaan ja mihin kaavoitetaan. Nyt urban governance-teorian mukaisesti maankäyttö- ja maapolitiikassa on mukana runsaasti erilaisia toimijoita, jotka osallistuvat neuvottelupöytiin erilaisilla oikeuksillaan. Ketjuuntuneita sopimuksia on solmittu. Nyt oikeusistuimet sovittelevat ja ratkaisevat maankäytön kiistoja valtion sijasta, esimerkiksi SRV haastettiin oikeuteen, sillä se oli saanut Kampin kauppakeskusprojektin ilman kilpailutusta. Kampin rakentaminen oli aikansa suurin megaprojekti. Kyseessä oli kaupunkipoliittinen kumppanuus Helsingin kaupungin ja SRV:n välillä: kaupunki oli myynyt Kampin tontin SRV:lle. SRV ja Pontos Oy myivät Kampin 345 miljoonalle Boulbee Constructionille ja Royal Bank of Scotlandille. Kaksi vuotta myöhemmin Kamppi myytiin jälleen eteenpäin 100 miljoonan euron voitolla. Haila kysyy, kuinka paljon kaupunki olisi voinut saada myyntituottoja ja vuokratuloja, jos kaupunki ei olisi aikoinaan myynyt tonttia. (Emt.)

Kaupunkimaan hallinta on keskeinen kaupunkipoliittinen kysymys, johon tulee vastata kaupunkitutkimuksen keinoin. Vuonna 2018 Suomen Akatemia myönsi 660 000 euroa akatemiaprofessori Hailan johtamalle Kaupunkimaan hallinta – kaupunkitutkimushankkeelle. Hailan koulukunnan ehdoton vahvuus oli siinä, että se teki koko olemassaolonsa (1998-2019) aikana itsenäistä ja vapaata kaupunkitutkimusta.

Lähteet:

Haila, Anne (1982). David Harveyn haastattelu. 5s. Tiede & Edistys 7:3, 195−199. 
Haila, Anne (2014). Eurooppalainen kaupunki ja sen haastajat. Eurooppa liikkeessä -seminaari 13.11.2014.< https://www.youtube.com/watch?v=QIzl0NgeZSg>
Harvey, David (1978). The Urban Process under Capitalism. A Framework for analysis. 31s. International Journal of Urban and Regional Research 2:1-3, 101−131.
Rummukainen, Aune (2020). Oikeustiede: maanluonnot. <https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:maanluonnot>
Yrjänä, Jouni (2013). Maata näkyvissä. 255s. Helsingin kaupungin kiinteistövirasto. Bookwell Oy, Porvoo.

Alaviitteet:

[1] Nyk. Sponda Oy:n aputoiminimi
[2] ISS Suomi Oy osti Engel-yhtymä Oy:n kesäkuussa 2004. Tuloksena syntyi ISS Palvelut Oy. 
[3] Esimerkki poikkeuksesta: vanhan kaupunkipolitiikan aikana Helsinki myi maitaan Viaporin merilinnoituksen rakentamiseksi sekä suuriruhtinaskunnan siviilihallinnon käyttöön (Yrjänä 2013: 229).

VTT, FM Olli Matti Hokkanen

Bob Jessopin kehittämä kilpailuvaltioteoria hakee vaikutteita Joseph Schumpeterin ajattelusta. Kilpailuvaltioteorian mukaan kansallisvaltioiden vauraus ja taloudellinen kehityskulku riippuvat innovaatioista, jotka syntyvät paikallisella ja etenkin urbaanilla tasolla.

Valtion teorian ymmärtämiseksi on tärkeää avata keskeiset käsitteet: (1) spatio-temporal fix. (2) atlanttinen fordismi. (3) postfordismi. (4) hyvinvointivaltio. (5) kilpailuvaltio. Aluksi on  hyvä tarkastella  innovaation käsitettä ja tuoda esiin Jessopin innoittajan, Joseph Schumpeterin (1883−1950), ajattelua.

Schumpeter, innovaatiot ja luova tuho

Schumpeterin kirja Talouskehityksen teoria (Theorie der wirtschaftlichen Entwicklung) ilmestyi vuonna 1913. Ensimmäinen englanninkielinen painos julkaistiin vuonna 1934. Teoksessaan Schumpeter (1996) kuvaa uudennoksien eli innovaatioiden syntyä. Hänen mukaansa voimia ja materiaaleja hyödyntävät tuottajat löytävät ”uusia yhdistelmiä”, jotka saavat aikaan muutosta ja kasvua. Kehityksestä voidaan puhua silloin kun tuottajat (1) tuovat markkinoille uudennoksia, joita valistuneet asiakkaat tavoittelevat ja joita he eivät ole ennen käyttäneet, (2) esittelevät kokonaan uuden valmistustekniikan, (3) avaavat kotimaassaan kokonaan uudenlaiset markkinat, (4) löytävät uusia raaka-aineita sekä (5) saavuttavat tai rikkovat monopoli-asemia. Tuotantovoimia ja kaupallisia voimia kontrolloivat tahot eivät ainoastaan vaikuta kehitykseen, vaan myös uudet firmat alkavat tuottaa tavaroita vanhojen yritysten vieressä. Kilpailutaloudessa uudennokset korvaavat ja syrjäyttävät kilpailijoiden valmistamia vanhoja tuotteita. Tekniikan keksintöjen kaupallistamiseksi yrittäjien on monesti otettava lainarahaa. On mahdollista, että yrittäjät voivat sattumalta päätyä keksijöiksi, ja keksijät voivat monien yhteensattumien myötä päätyä yrittäjiksi. Pioneeriyrittäjien menestyessä kilpailevia firmoja ilmestyy markkinoille klustereina: innovaatiot esiintyvätkin parveissa. (Emt., 65–67, 70, 89, 223, 228.)

London School of Economicsin emeritusprofessori, lordi Meghnad Desai (2008) näkee, että Schumpeterille (1913) innovaatio oli laaja käsite. Innovaatiot vahvistavat kapitalismia, ja ne liittyvät tekniikan huomattaviin edistysaskeliin, kuten höyrykoneisiin, rautateihin, höyrylaivoihin, teräkseen, sähköön, uusiin kemikaaleihin, autoihin ja lentokoneisiin. Schumpeter katsoi, että kulkuväylät tulisi myös lukea käsitteen piiriin, esimerkiksi Suezin ja Panaman kanavat. Desai huomaa, että Schumpeterille innovaatioiden rykelmien aiheuttama taloudellinen nousukausi voi kestää jopa 25 vuotta. Kilpailevien yrittäjien ilmaantuminen markkinoille jäljennöksineen heikentää pioneeriyrittäjien mahdollisuutta korjata ylimääräisiä voittoja. Tuotoksien moninkertaistuminen johtaa hintojen ja voittojen laskuun. Tuloksena on laskukausi, joka kestää seuraavaan innovaatioiden aaltoon saakka. Innovaatioiden käynnistämä suhdannesykli kestää yhtä kauan kuin Nikolai Kondratjevin (1892−1938) sykli. ”Kondratjevin syklit” ovat siinä mielessä merkityksellisiä, koska niitä tarvitaan laman synnyn ymmärtämiseen. Schumpeter esittikin perusteellisen selityksen lamalle. (Emt.: 217−218.) Desai (2008) kirjoittaa Schumpeterin (1939) ajattelusta seuraavanlaisesti:

”Jokainen kasvuaalto laantuu lopulta, ja talous palaa vakaaksi, kunnes seuraava aalto tulee. 50 vuotta kestävien ’Kondratiefin syklien’ välissä koetaan Marxin tarkastelemia suhdannevaihteluita (’Juglarin syklit’) sekä hyvin lyhyitä, kolme tai neljä vuotta kestäviä jaksoja (’Kitchinin syklit’). Vuoden 1931 suuri lama johtui kaikkien kolmen syklin kääntymisestä laskuun samaan aikaan” (Desai 2008: 220).

Desai (emt.) painottaa, kuinka Schumpeter (1913) osoittaa vääräksi Marxin keskeisiä argumentteja.

Voitot eivät johdu työn riistämisestä, vaan innovaatioista, jotka luovat tuhoa ja ruokkivat kapitalismia. Toisin sanoen luovassa tuhossa uusien tuotantomenetelmien käyttöönotto hävittää työpaikkoja, ja uusia tuottavampia työpaikkoja syntyy tilalle. Höyryvoima toimii hyvänä esimerkkinä: mitä enemmän rautateitä rakennettiin höyryjunia varten 1800-luvulla, sitä vähemmän oli tarvetta hevosvaljakoille ja mitä enemmän kehruukoneita otettiin käyttöön, sitä vähemmän oli tarvetta käsin kehräämiselle. Käsin kehrääminen muuttui lopulta turhanaikaiseksi kehruukoneiden yleistyttyä. Britannian halpojen puuvillateollisuustuotteiden takia tekstiilin tuotanto käsityömenetelmin loppui muissa Euroopan maissa ja Intiassa. (Emt.: 217−218.)

Schumpeterin teorian innoittamina monet tutkijat ovat sittemmin täsmentäneet innovaation käsitettä. Emeritusprofessori Antti Hautamäen (2013) mukaan:

innovaatiolla tarkoitetaan uutta hyödyllistä asiaa, joka on otettu käyttöön.

Kyseeseen tulee siis asia, joka on kaupallistettu. Innovaatiot voivoivat olla pieniä tuotteita unohtamatta palveluja, prosesseja, toimintatapoja, organisaatioita ja instituutioita. Niiden on luotava uutta yhteiskunnallista arvoa tavoitteinaan kestävän hyvinvoinnin saavuttaminen sekä yhteiskunnan ilkeisiin ongelmiin vastaaminen. (Emt.) Innovaatioilla parannetaan yritysten, urbaanien alueiden ja kansallisvaltioiden kilpailukykyä. Metropolialueet toimivat innovaatioiden pääekosysteemeinä, jotka tarjoavat menestyvän innovaatiotoiminnan edellyttämiä palveluita, kumppanuuksia sekä rikkaan yhteisön, jossa kyvykkäät yksilöt kehittelevät uusia ideoita ja rakentavat käytännön sovelluksia osaamiseensa perustuen. (Hautamäki et al. 2010: 17−21.) Yhteistyö innovaatioiden synnyssä perustuu laajasti innovaatiokapasiteettiin, innovaatiojohtamiseen sekä avoimen innovaatioiden verkostoihin. Syntyvät innovaatiot voivat olla radikaaleja innovaatioita tai niistä voi muodostua systeemisiä. (Chesbrough et al. 2006.)

Innovaatioiden luomiseksi kaupunkikehittäjät tarvitsevat tuekseen innovaatiopolitiikkaa. Tutkimustulosten kaupallistamisesta ja tieteellisten keksintöjen hyödyntämisestä tuli 1970- ja 1980-luvuilla oleellinen yhteiskuntapoliittinen kysymys, ja syntyi innovaatiopolitiikka, joka voidaan jakaa yleiseen, kohdennettuun ja kokeilevaan kategoriaan. Aluksi viitattiin tiedostamattomasti Vannevar Bushin kuvaamaan lineaariseen innovaatiokehitykseen, joka alkaa perustutkimuksesta ja etenee tulosten soveltamisen myötä kehitystyöhön (jonka tuloksena syntyy uusi markkinoitava tuote). Taloustiedettä harjoittaneet innovaatiotutkijat ja OECD alkoivat kuitenkin jo 1960-luvulta lähtien tuottaa käsitteistöä tiede- ja teknologiapolitiikkaa varten. Tarkoituksena oli korvata lineaarinen innovaatioketju systeemisellä mallilla, joka kiteytyi 1990-luvulla kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi. Tällä käsitteellä viitataan kansallisten instituutioiden ja tekijöiden muodostamaan kokonaisuuteen, joka on vaikuttanut innovaatiotoimintaan. Interaktiivisen näkemyksen mukaan innovaatioiden lähteet ovat moninaisia ja vaihtelevia. Innovaatiotutkijoiden mukaan innovaatioita syntyi 1900-luvulta lähtien Donald Stokesin kuvaamassa käytön innoittamassa perustutkimuksessa – ei siis enää puhtaan perustutkimuksen ja lineaarisen mallin mukaisesti. Innovaatiojärjestelmiä ja verkostoja tutkivat koulukunnat syntyivät 1980- ja 1990-luvuilla. (Miettinen et al. 2006; ks. myös Sotarauta 2009.)

Tietoyhteiskuntaan siirtyminen kuvastaa sitä yleistä kehityskulkua, joka on vallinnut innovaatiopolitiikan ja yliopistotutkimuksen taustalla 1990-luvulta lähtien. Tietoyhteiskunnassa tiedosta on tullut olennainen tuotannon tekijä ja innovaatiotoiminnasta talouden kehityksen avain. Tieto on viety omistamisen ja markkinasuhteiden piiriin. Tiedon yksityinen omistus laajentui teknologiapoliittisten toimenpiteiden sekä patenttisäännösten muutosten ja patenttipolitiikan seurauksena 1900-luvun loppupuolella. Yliopistoja rohkaistiin yhä enemmän patentoimaan sellaisiakin tutkimustuloksia, jotka aikaisemmin olisivat jääneet julkiseksi tieteelliseksi tiedoksi. Yhä useammat tieteen ja teknologian tutkijat alkoivat huolestua kehityksestä, joka saattoi hidastaa innovaatioiden syntyä. (Miettinen et al. 2006.)

Innovaatiopolitiikassa oli 1990-luvulla keskeistä ymmärtää, kuinka tiede ja yliopistot muuttuivat osana kehittyvää tietoyhteiskuntaa. Humboldtilaista mallia oli alettu kritisoida vanhanaikaiseksi globaalissa taloudessa: yliopistojen, teollisuuden ja hallituksen välisistä yhteistyökäytännöistä, akateemisesta kapitalismista sekä yrittäjälähtöisistä yliopistostrategioista alkoikin esiintyä ideoita. (Emt., 18.) Triple Helix (kolmoiskierre) on yksi tunnetuimmista 1990-luvulla kehitetyistä malleista, jota on käytetty apuna kansallisen ja alueellisen innovaatiokulttuurin luomisessa. Se tuo esille win-win-asetelman korostamalla teollisuuden, yliopistojen ja julkisen hallinnon välisiä kumppanuuksia talouskehityksen lisäämiseksi ja vaurauden kasvattamiseksi. (ks. Etzkowitz 1993; Etzkowitz & Leydesdorff 1995.)

Triple Helix on vaikuttanut yliopistoihin huomattavasti. Malli on edelleen varsin dominoiva eri maissa, ja sitä kehitetään edelleen. (Miettinen et al. 2006: 18.) Yliopistot eivät vain välitä tutkimustuloksiaan teollisuuden ja yhteiskunnan käyttöön – korkeakoulujen oletetaan myös kiinnittävän huomiota tutkijaryhmien kehittymiseen ja kyvykkyyksiin. Kilpailu parhaista aivosta alkoikin korostua 2000-luvulla, ja Triple Helix-mallin kehittyneempi versio, ihmisten kyvykkyyksiä korostava The Quadruple Helix (neloskierre) otettiin käyttöön. (Holm-Nielsen et al. 2013.)

Jessop ja kilpailuvaltioteoria

Schumpeter (1913) antoi Desain (2008) mukaan selityksen lamalle, mutta valtiollisia talous- tai kaupunkipoliittisia toimia talousahdingosta selviämiselle hän ei esittänyt. Schumpeter nojautui ajattelussaan vakiintuneeseen liberalismiin ja väitti demokratian seuraavaan markkinoiden logiikkaa. Poliittiset puolueet kilpailevat keskenään, aivan kuten kapitalistiset tavarantuottajatkin. Ainut ero on Schumpeterin mukaan siinä, että poliittiset puolueet kilpailevat äänestäjistä, kun taas tavarantuottajat kilpailevat asiakkaista ja tuotteiden ostajista. Kannatuslukemien tuella poliittiset puolueet laativat myös ”tuotteen”, poliittisen ohjelman, johon sitoudutaan. (Emt. 2008: 257.) Koska Schumpeter sivuutti kysymyksen valtion keinoista, joilla saatettaisiin talous kasvu-uralle, tutkijat päättivät myöhemmin laajentaa itävaltalais-amerikkalaista talousteoriaa lisäämällä siihen valtion mukaantulon. Yksi merkittävimmistä valtioteorian kehittäjistä ja Schumpeterin ajattelun seuraajista on Bob Jessop, joka toimii sosiologian professorina Lancasterin yliopistossa.

Jessop (1990; 2002; 2016) on korostanut valtioiden roolia toisen maailmansodan jälkeisessä kapitalismissa. Valtiot löytävät Jessopin mukaan paikkansa yleisestä yhteiskunnallistamisen teoriasta (societalization). Jessop välttää marxilaiseen determinismiin, reduktionismiin ja instrumentalismiin kohdistuvat dilemmat ja ehdottaa strategisrelationaalista lähestymistapaa valtioiden teoreettiseen tarkasteluun ortodoksisen marxismin vaihtoehdoksi.(Emt.)

Spatio-temporal fix

Spatio-temporal fix (STF) esiintyy Jessopin kirjallisessa tuotannossa. Kyseessä on väliaikaista pysyvyyttä ilmentävä jakso, jossa määrittyvät rajat valtiomuodolle ja politiikan käytänteelle. Kyseeseen tulee intressien, tilojen ja alueiden poissulkeminen vallitsevien seikkojen tieltä; myös näiden heikentäminen voi tulla kysymykseen. Jessop (2016) antaa uusimman tarkennuksensa käsitteeseen kirjassaan The State: Past, Present, Future:

”Tilallisajallisessa jaksossa [STF] luodaan hetkellisiä rajoja, joiden sisällä annetun järjestysvallan [order] suhteellista, epätäydellistä ja väliaikaista rakenteellista koheranssia (täten myös institutionaalisia komplementaarisuuksia) suojataan niin kauan, kunnes tämä ei ole enää tarkoituksenmukaista. Koherenssin suojaamiseksi materiaaliset ja sosiaaliset kustannukset ulkoistetaan ja siirretään institutionaalista määritystä [institutional fix] koskevien spatiaalisten, tilapäisten ja sosiaalisten rajojen ylitse; kustannuksiin on mahdollista myös myöntyä. Tilallisajallisessa jaksossa siis harmonisoidaan yhdessä tai muussa muodossa esiintyviä ristiriitoja” (Jessop 2016: 145; käännös ja alleviivaus tekijän).

Jessopin mukaan (2002) STF helpottaa ja edistää institutionaalisia kompromisseja, joista ”pääoman kasautumisen regiimi” ja sääntelyn muodot ovat riippuvaisia; samanaikaisesti se myös yhdistää nämä. Väliaikaista pysyvyyttä ilmentävät jaksot ovat vaihdelleet historiallisesti, esimerkiksi Westfalenin rauha[1] sekä jälkiwestfalenialainen kompleksisuus olivat historiallisia tilallisajallisia kiinnittymiä. Niin ikään myös kansallisvaltioiden kukoistamisen aika (jolloin kaupungit kytkettiin systemaattisesti valtioiden tiukkaan valvontaan) on hyvä esimerkki STF-jaksosta. Yleisesti tilallisajallisella vaiheella tai kiinnittymällä on huomattava merkitys pääoman kasautumisstrategioille, valtioprojekteille ja hegemonisille projekteille. Näitä kaikkia koskee aktiviteettien strateginen koordinointi. Tavoitteena on siis saavuttaa rajallinen ja paikallisesti stukturoitu koherenssi liittyen pääoman kasautumisstrategioihin, valtion toimintoihin sekä sosiaalisiin muodostumiin. Tavoitteiden saavuttamiseksi voidaan erottaa runsasmittaista kilpailua. Organisoidut intressit, poliittiset puolueet ja sosiaaliset liikehdinnät ovat esimerkkejä tästä kilpailusta. (Emt., 48–50.)

Kapitalistisen valtion tulevaisuus

Jessop (2002) kehittelee Schumpeterin ajatuksia klassikkokirjassaan The Future of the Capitalist State (2002), jossa hän tarjoaa radikaaleja ja uudenlaisia selityksiä kapitalistisista valtioista, ja niiden tulevaisuuden kehityskuluista. Jessopin pääteesin mukaan ”atlanttiset keynesiläiset hyvinvointivaltiot” olisivat ajautuneet kriisiin taloudellisten vaikutusten sekä poliittisten liikehdintöjen, globalisaation ja teknologisten muutosten seurauksena. Hän tarkastelee ja esittelee vaihtoehtoisia ja uusia valtioiden muotoja, mutta suhtautuu kriittisesti niiden neoliberalistiseen luonteeseen. Kirjassaan Jessop laatii teoreettisen tutkimusagendan, joka liittyy valtioiden kapitalistiseen luonteeseen. Jessopin tarkoituksena ei ole esittää yksityiskohtaisia kuvauksia poliittisista hallintojärjestelmistä. Sen sijaan hänen pyrkimyksenään on tuoda esiin kehittyneiden länsimaisten valtioiden muuttuneet muodot ja toiminnot sekä talouspolitiikat ja sosiaalipolitiikat, joita käytettiin atlanttisen fordismin aikana. Jessop kuvaa valtioiden kehityskulkuja fordismin kriisin jälkeen, siis 1970-luvulta eteenpäin. Hän viittaa keynesiläisiin hyvinvointivaltioihin, jotka pitää ymmärtää historiallisesti erityislaatuisina poliittisina hallintojärjestelminä. Keynesiläisten hyvinvointivaltioiden rakentajat vastasivat pääoman kasautumisen globaaliin haasteeseen. (Emt., 1-2.)

Työnsä lähestymistavaksi Jessop (emt.) valitsee ensinnäkin institutionaalisen ja evoluutionäärisen taloustieteen, varsinkin regulatiivisen lähestymistavan. Sen mukaisesti talousvoimat selittävät vain osaltaan kapitalistista ekspansiota (emt., 1-5). Toiseksi viitekehykseksi Jessop valitsee Antonio Gramscin ja Nicos Poulantzasin tekemän poliittisen taloustieteen, jonka mukaan valtio on nähtävä sosiaalisten suhteiden muodostumana. Valtio on sosiaalinen muodostuma ja sosiaalisesti säännelty. Se koostuu strategisesti selektiivisistä instituutioista ja organisaatioista, jotka tekevät kollektiivisia päätöksiä. Tutkijoiden ei tulisi ainoastaan jäljittää valtioissa vallitsevia kompleksisia sosiaalisia suhteita ja valtamuodostumia, vaan myös hahmottaa globaalin tason viitekehys. Kun pääoman kasautuminen laajenee globaalilla tasolla, sen dynamiikasta tulee ekologisesti dominoivampi. Kriittiselle tarkastelulle onkin kysyntää, koska hallitsevat mediat pelkistävät valtiovaltoja vain poliittisiin henkilöihin, jotka yksinkertaistavat poliittista todellisuutta ja vakuuttavat kansaa asioiden ratkaisemisesta. Karismaattisilla poliittisilla johtajilla on taito peitellä sosiaalisten suhteiden ja käytäntöjen kaoottista moninaisuutta, joka vallitsee taka-alalla. (Emt., 5-6, 11, 41.) Kolmanneksi Jessop haluaa käyttää hyödykseen kriittistä diskurssianalyysiä, jossa valtiojärjestelmiä kohdellaan kuvitteellisina poliittisina kokonaisuuksina. Valtioilla on spesifit rajat, ehtoja olemassaololle, poliittisia subjekteja, kehittyneisyyden tasoja, legimiteetin lähteitä sekä valtioprojekteja. On olemassa monenlaisia erilaisia diskursseja ja kuvitelmia, jotka kilpailevat keskenään hegemoniasta. Lopuksi Jessop pyrkii hyödyntämään viimeisimpiä hallinnan analyysejä. (Emt., 6-10.)

Atlanttinen fordismi ja postfordismi

Fordismi viittaa Jessopin (2002) mukaan massatyöllisyyteen ja liukuhihnatyöntekoon. Käsitteellä tarkoitetaan vakaan taloudellisen kasvun muotoa. Atlanttinen fordismi tulee ymmärtää puolestaan väliaikaista pysyvyyttä ilmentävänä jaksona (STF). Atlanttinen fordismi asetti makrotaloudellisen kehyksen länsimaisille keynesiläisille hyvinvointivaltioille, joissa hyveellistä massakuluttamista ja -tuottamista suojattiin omalaatuisilla, institutionalisoiduilla, käytännöllisillä ja diskursiivisesti materialisoiduilla sääntelytavoilla. Fordistisia esimerkkivaltioita vuoden 1945 jälkeen olivat Atlantin valtameren vaikutuspiiriin kytkeytyvät Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta, Tanska, Ruotsi ja Kanada. Tyynen valtameren vaikutuspiiristä voidaan puolestaan erottaa fordistiset Uusi-Seelanti ja Australia. Nämä valtiot olivat sodan jälkeen siirtyneet kohti keynesiläistä massakulutysyhteiskuntaa. (Emt., 55–57.)

Postfordismin käsitteen käyttöön liittyy tutkimuksissa dilemmoja. Jessopin (emt.) mukaan nykyaikaisella työn prosessilla, pääoman kasautumisen hallintojärjestelmällä sekä sääntelyn muodoilla on nimittäin vain vähän tekemistä kultaisen ajan fordismin kanssa. Tutkija voi toki käyttää postfordismin käsitettä, kunhan hän muistaa mainita sen irrallisuudet ja kytkökset fordismiin sekä pohtia muita vaihtoehtoja, kuten ei-fordistisia, neofordistisia, korkean asteen fordismin sekä myöhäisfordismin ilmaisuja. Jessopille toyotanismi, sonyismi, gatesismi sekä wintelismi ovat ainakin hedelmällisempiä analyysityövälineitä kuin postfordismi, joka pyrkii erottumaan fordismista. Lisäksi uuden talouden paradigma on Jessopin mukaan problemaattinen: uuden talouden käsite tulee myös nähdä yksinkertaisena ja liioiteltuna kontrastina vanhan ja uuden erottamisessa. Jessop päättää käyttää huonojen käsitteiden sijasta tietoperusteisen talouden (knowledge-based economy) käsitettä, joka on informatiivisempi ja selkeämpi. Postfordismiin pitäisikin nimenomaan yhdistää tietoperusteisuus. Tutkija voi ottaa Jessopin introdusoiman käsitteen postfordistinen tietoperusteinen hallintojärjestelmä käyttöön, kunhan hän huomioi samalla STF-jakson ja skalaariset tasot. Tärkeintä on tuoda esille erityislaatuinen työn organisoinnin prosessi, vakaan makrotaloudellisen kasvun tapa, taloudellisen sääntelyn keinot sekä yhteiskunnallistaminen. Lisäksi joustavaa tuotantoa, ICT-verkostoja, mikroelektronista tuotantoa, tiedon tuotantoa, tekijänoikeuksia, kybertilallisuutta sekä monitaitoisen työn erottamista perustyöstä tulisi painottaa. (Emt., 97–99, 108-110.)

Hyvinvointivaltio

Jessopin selittämä kilpailuvaltion käsite tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan ensin John Maynard Keynesin (1883-1946) ajattelun varaan rakennettua hyvinvointivaltiota. Jessop (2002) kuvaa, kuinka niin sanottu keynesiläinen hyvinvointivaltio oli keynesiläinen siihen rajaan asti, kun tavoitteena oli täystyöllisyyden edistäminen. Hyvinvointioikeuksien lisääntyminen, työnantajajärjestöjen ja työntekijäjärjestöjen kollektiiviset neuvottelut, kansallisen tason vakaus (talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan teossa) sekä valtion kyky kompensoida talousmarkkinoiden epäonnistumisia kuvastivat hyvin keynesiläistä hyvinvointivaltiota, jossa talous- ja sosiaalipolitiikkaa tehtiin top-down-päätöksentekoon nojautuen. Kyseeseen tuli atlanttisen fordismin korkein muoto. Euroopassa keynesiläisten hyvinvointivaltioiden kulta-ajaksi voidaan ajoittaa 1960-luvun loppu Marshall-avun jälkimainingeissa sekä Euroopan yhteisön kehittämisprosessi 1945–1968. Keynesiläinen hyvinvointivaltio oli Jessopin  mukaan staattinen niin kauan, kun valtion instituutiot säilyttivät pääroolinsa markkinavoimien täydentämisessä. (Emt., 59–61.)

Gøsta Esping-Andersenin innoittamana Jessop (emt.) tunnistaa keynesiläisistä hyvinvointivaltioista erilaisia variaatioita ja muunnelmia – kaikki valtiot eivät siis puhtaasti ottaneet mallia Keynesin ajattelusta (emt., 62–63). Esimerkiksi Suomen hyvinvointimallia ei löydy suoraan talousteorioista. Se onkin Pekka Kososen (1998) mukaan ”muotoiltava vallitsevan ajattelu- ja toimintatavan yleistyksenä”. Hänen mukaansa kasaantumisen ja kilpailukyvyn korostus sekä hegemoninen porvarillinen toimintapa luonnehtivat sodanjälkeistä Suomen mallia. Myös jyrkät suhdannevaihtelut, tulopolitiikka sekä investointien tukeminen julkisen säästämisen, inflaation ja luottopolitiikan avulla (alhainen reaalikorko) tulee huomioida. (Emt., 87−88, 91.)

Keynesiläisellä hyvinvointivaltiolla oli lukuisia omalaatuisia piirteitä. Ensinnäkin sen paikalliset ja alueelliset hallinnot toimivat välittäjävöinä kansallisille talouspoliittisille ja sosiaalipoliittisille toimille. Paikalliset ja alueelliset taloudet nähtiin kansallisvaltion sisäisinä yksikköinä. Toiseksi valtio epäsuorasti tuotti tietynlaisia patriarkaalisia, etnisiä ja rodullisia dominansseja. Patriarkaalisen perheyksikön kiinteyden olettaminen itsearvoisella tavalla sekä muiden perhetyyppien ja vaihtoehtoisten seksuaalisuuksien marginalisointi olivat ominaisia seikkoja keynesiläiselle hyvinvointivaltiolle. Kolmanneksi keynesiläiset hyvinvointivaltiot olivat suhteellisen suljettuja kokonaisuuksia taloudellisessa mielessä. Esimerkiksi monitasoisia taloudellisia suhteita käsiteltiin siten, että ne pitivät sisällään suhteellisen suljettuja talousjärjestelmiä. Kansainvälinen talous ymmärrettiin yksinkertaisesti kauppavirtoina kansallisten talousjärjestelmien välillä. Keynesiläisen hyvinvointivaltion yksityiskohtaisista ominaispiirteistä käyvät esimerkiksi myös rajalliset kansalaisoikeudet sekä amerikkalaistyylisen New Dealin yleistäminen Eurooppaan. (Jessop 2002: 71–73.)

Jessop (emt.) tuo esille, kuinka keynesiläisen hyvinvointivaltion kriisiytyminen aiheutti monenlaisia yleisiä, taloudellisia, poliittisia ja sosiokulttuuria vaikutuksia. Atlanttisen fordismin aikainen keynesiläinen hyvinvointivaltio oli eroosion kuluttama 1970- ja 1980-luvuilla. Julkisen velan kasvu, öljykriisi, Itä-Aasian valtioiden asettamat talouspaineet, kansalaisyhteiskunnan yksityistäminen, kosmopoliittisuus, heimolaisuus, kansalaisidentiteetin osittainen heikkeneminen, sosiaalidemokratian osittainen hylkääminen sekä luokkaperusteisen tasa-arvon (mihin atlanttisella fordismilla oli normatiivinen sitoumus) sivuun laittaminen ovat esimerkkejä keynesiläisen hyvinvointivaltion heikentymisestä. Ehkä merkillepantavinta on se, että ongelmiin keskittyneet johtamistavat olivat kriisiytyneet. Hyvinvointivaltio oli aiheuttanut osan omista ongelmistaan verojen keruulla, joka oli lisääntynyt yhtä aikaa valtioiden kasvun myötä: keynesiläiset hyvinvointivaltiot olivat muuttuneet verojenkeruuvaltioiksi. Fordismin rappeuden aikana käytettiin hyväksi keynesiläisten hyvinvointivaltioiden finanssivarojen leikkuuta. Lukuisia uudistamisohjelmia ja hyvinvointia ajavia lakiesityksiä lakkautettiin. Keynesiläisen hyvinvointivaltion aikaisia politiikkakokonaisuuksia alettiin muuttaa ja uudistaa. Suuntana olivat moni-identtisyyttä, erilaisuutta, luovuutta ja talouskasvua korostavat poliittiset ohjelmat. (Emt., 2, 80–90.)

Kilpailuvaltio

Kilpailuvaltio olisi Jessopin mukaan (2002) haastanut edellä kuvatun keynesiläisen hyvinvointivaltion. Samalla fordismista olisi siirrytty postfordismiin, johon kilpailuvaltio kytkeytyy. Jessopin selittämällä kilpailuvaltiolla (Schumpeterian competition state) tarkoitetaan sellaista valtiota, joka pyrkii turvaamaan taloudellisen kasvun rajojensa sisällä sekä hyötymään kotimaahan kytkeytyvistä pääomista vaikkakin ne olisivat väliaikaisesti ulkomailla. Kilpailuvaltio pyrkii turvaamaan kilpailun hyödyt alueillaan, väestössään, rakennetussa ympäristössään, sosiaalisissa instituutioissaan sekä taloudellisten toimijoidensa keskuudessa.

Kilpailuvaltion poliitikot korostavat täystyöllisyyden edistämisen sijasta tietoon perustuvaa taloutta sekä etenkin innovaatiorakenteiden ja innovaatiojohtamisen tukemista. Jessop (emt.) painottaa, että talouspolitiikka lukee osakseen sosiaalipolitiikan: huomio kiinnittyy teknologiseen muutokseen, innovaatioihin ja yrittäjyyteen. Sosiaalipolitiikka alistetaan talouspolitiikalle epäsuorasti. Tämän toimenpiteen seurauksena epäoikeudenmukainen alueellinen kehitys voimistuu kansallisvaltion rajojen sisällä. Kansallisvaltiot alkavat toimia aggressiivisemmin ja selektiivisemmin omilla alueillaan siten, että ne antavat elinkeino- ja talouspoliittista vastuuta kaupunkialueilleen ja varsinkin tietyille suurille kaupungeille. Kun keynesiläisessä hyvinvointivaltiossa kansallinen taso priorisoidaan tehtäessä talous- ja sosiaalipolitiikkaa, niin kilpailuvaltiossa skaala suhteellistetaan kansallisen tason kustannuksella (paikallinen, alueellinen, ylikansallinen ja globaali taso). Jessopille urbaanin alueellisen tason merkittävyys siis kasvaa samalla kun kaupungit tekevät yhä enemmän aloitteita yrittäjyyden suhteen. Etenkin ylikansallinen taso vahvistuu. Politiikan teossa itseorganisoitu hallinta sekä (urbaanin) alueellisen yhteistyön merkittävyys korostuvat.

Kilpailuvaltioteorian mukaisesti valtio alkaa yhä enemmän koordinoimaan toimintoja sen sijaan, että se keynesiläiseen tapaan itse suorittaisi niitä. Valtio koordinoi selektiivisesti kaupunkien ja kaupunkialueiden välisiä verkostoja, rahoittaa yritysklustereita, myöntää innovaatiotukea yrityksille sekä kehittää yleistä laajapohjaista innovaatiojärjestelmää innovaatiopoliittisin toimenpitein, jotka valtavirtaistetaan osaksi sektoripolitiikkoja. Valtion kehittää yritysmyönteistä yhteiskuntaa tukemalla kaupunkialueiden kasvuedellytyksiä ja valjastamalla urbaaneja ulkoisetuja. Jessopin mukaan Yhdysvalloilla, Saksalla ja Suomella olisi eniten potentiaalia muuttua kilpailuvaltioiksi; maillahan on paradigmaattisesti postfordistinen status. (Emt., 95–139, 152–157, 214.)

Jessop (emt.) kiinnittää huomiota talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan yhdistämiseen kilpailuvaltiossa.

Muutosta voidaan ymmärtää työvoiman sosiaalisella uusintamisella. (Emt., 45, 96.)

Palkkasuhteiden määrittäminen on ensinnäkin kaiken perusta, kun ollaan tekemisissä sosiaalisen kysymyksen kanssa (emt., 47). Kapitalismissa sosiaalisten subjektien jokapäiväinen ja elämänmittainen uusintaminen tapahtuu pääasiassa alati muuttuvien palkkasuhteiden ympärillä sekä osana pääoman kasautumisprosessia. Kilpailuvaltiossa kapitalistiset palkkasuhteet voivat kuitenkin hylkiä perinteistä talousperusteista ymmärrystä sosiaalisesta uusintamisesta. Ensinnäkin voidaan ajatella, että yksilöt toimivat jokapäiväisen selviytymisen ohella laajemmin: esimerkiksi he voivat vaikuttaa elämänsuuntaansa valinnoillaan (joita kaikki eivät pysty kapitalismissa tekemään). Myös kulutustottumuksilla ja tavaroiden ostopäätöksillä voidaan häiritä kapitalismin suuntaa ja kehitystä. (Emt., 46.) Jessop huomauttaa, että atlanttisessa fordismissa palkka- ja rahasuhteet olivat sääntelytavan ytimessä, toisin sanoen, valtio puuttui tuona aikana aktiivisesti palkkoihin. Fordismin aikana varsinkin työläisten ostovoima ja tuottavuus kasvoivat merkittävästi. (Emt., 48.) Postfordismissa asetelma muuttui tietotyöläisiä suosivaksi. Jessop toteaa:

”Jos ’keynesiläinen hyvinvointivaltio’ on kriisissä, niin tällöin tämän korvaajana tulisi identifioida uusi ’taloudellisen ja sosiaalisen uusintamisen hallintojärjestelmä’” (Jessop 2002: 2).

Kilpailuvaltion vaikutukset sosiaaliseen uusintamiseen ovat aiheuttaneet huomattavia muutoksia sosiaalipolitiikkaan, jota on alettu suunnitella ja organisoida uudelleen.

Postfordismin aikana sosiaalipolitiikkaa on alettu käyttää työmarkkinoiden joustavuuden parantamiseen luomalla joustavia ja yrittäjälähtöisiä työntekijöitä, jotka sopisivat ja istuisivat paremmin tietoperusteiseen talouteen.

Uudella sosiaalipolitiikalla on pyritty epäsuorasti asettamaan painetta alemman sosiaalisen luokan palkkojen laskulle. (Emt., 168–169.) Nykymuotoista sosiaalipolitiikkaa ei ohjata enää vain sosiaalisilla kehittämispäämäärillä. Sosiaalipoliittiset tavoitteet saavutetaan Jessopin luonnehtimassa postfordistisessa pääoman kasautumisen hallintojärjestelmässä, jossa talouden funktiot, hallintorakenteet, nykypolitiikkojen rajapinnat, institutionaaliset järjestelmät sekä lakien voimaansaattamiset kohtaavat. Laajasti verkostoituneita yhteenliittymiä on syntynyt. (Emt.)

Globalisaation ja globaalin talouden ajassa kilpailuvaltiot ovat kyenneet hyödyntämään erilaisia strategisia mahdollisuuksia. Ne ovat rakentaneet uudelleen sosiaalisia suhteita sekä koordinoineet aktiviteetteja skalaarisilla tasoilla. Kilpailuvaltiot ovat hyötyneet globaalin tason prosesseista, joiden tuloksena skalaarinen ja tilallinen työn jakautuminen on kehittynyt ja syventynyt. (Emt., 113–115.) Globalisaation myötä valtiot ovat sijoittaneet toimintojaan eri tasoille. Mikäli kilpailuvaltiot eivät onnistu globaalin strategian ja globaalin hallinnan luonnissa, niin tällöin voidaan menettää ote kilpailullisuuden vahvistamiseen. Tällä hetkellä globalisaatiota dominoi uusliberalistinen kilpailuvaltion strategia. Valtavirtauksena uusliberalismi on tarkoittanut strategiaa, jota on työstetty 1970-luvulta alkaen. Valtiollinen sosiaalinen kapitalismi on jäänyt merkittävästi taka-alalle. Euroopan unionista ja sen jäsenmaista on tänä päivänä erotettavissa erilaisia kilpailuvaltioiden strategioita ja kombinaatioita neoliberalismin ohella, kuten neokorporatismia ja neostatismia. (Emt., 114–119, 169, 259–263.)

Viitteet:

[1]Westfalenin rauhassa (1648) muotoiltiin ensimmäisen kerran
kansainvälisen järjestyksen malli. Katsottiin, että maailma on
jaettu itsenäisiin alueellisiin valtioihin, jotka ovat suvereeneja 
toimijoita. Valtiot eivät tunnistaisi muita ulkopuolisia tai 
yläpuolisia instituutioita, ja ne kunnioittaisivat toistensa 
koskemattomuutta. (Le Galés 2002: 78; Saaristo & Jokinen 2004: 202.) 
Valtioiden välinen rauha takasi toistaiseksi vakaat ulkomaanmarkkinat,
joista voitiin puhua täydellä oikeudella institutionaalisina luomuksina. 
Niiden synty vaati poliittisia ja sotilaallisia ponnistuksia. Vanha 
kaupungin ja lähiympäristön muodostama toimintapohja [paikallinen taso] 
laajeni nyt valtion alueen kokoiseksi [kansallinen taso]. Kehitystä 
voidaan kuvata kaupunkitalouksien kansallistumisena (Habermas 2004: 42). 
Ulkomaanmarkkinoiden kasvaessa pikkuporvariston asema heikentyi samalla 
kuin suurkauppiaat ottivat monopoliaseman monilla eri kaupankäynnin aloilla.

Lähteet:

Chesbrough, Henry, Wim Vanhawerbeke & Joel West (2006). Open Innovation. Researching a New Paradigm. 373s. Oxford University Press, Oxford.
Desai, Meghnad (2008). Marxin kosto. 427s. Gaudeamus, Helsinki.
Etzkowitz, Henry (1993). Technology transfer: The second academic revolution. Technology Access Report 6, 7-9.
Etzkowitz, Henry & Loet Leydesdorff (1995). The Triple Helix: University - In-dustry - Government Relations: A Laboratory for Knowledge-Based Economic Development. EASST Review 14, 14 - 19.
Habermas, Jürgen (2004). Julkisuuden rakennemuutos: tutkimus yhdestä kansa-laisyhteiskunnan kategoriasta. Alkuperäinen teos vuonna 1962. Käännös Veikko Pietilä. 443s. Vastapaino, Tampere.
Hautamäki, Antti, Olli Alanen, Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Tommi Laitio, Roope Mokka, Aleksi Neuvonen, Kaisa Oksanen, Satu Onnela, Mikko Rissa-nen, Simo Vassinen & Ville Viljanen (2010). Metropolin hyvinvointi. 105s. Erweko Painotuote Oy, Helsinki.
Hautamäki, Antti (2013). Kestävä innovaatio ja resurssiviisaus. 15.3.2017. 
   <http://hameenliitto.fi/sites/default/files/kestavat_innovaatiot_antti_hautamaki.pdf˃
Holm-Nielsen, Lauritz B, Kristian Thorn, Jeppe Dørup Olesen & Tina Huey (2013). Talent development as a university mission: the quadruple helix. Teo-ksessa Higher Education Management and Policy 24:2, 99−113. OECD.
Jessop, Bob (1990). State Theory. Putting Capitalist States in their Place. 413s. Polity Press, Cambridge.
Jessop, Bob (2002). The Future of the Capitalist State. 330s. Polity Press, Cambridge.
Jessop, Bob (2016). The State. Past, Present, Future. 303s. Polity Press, Cambridge.
Kosonen, Pekka (1998). Pohjoismaiset mallit murroksessa. 420s. Vastapaino, Tampere.
Le Galès, Patrick (2002). European cities – Social Conflicts and Governance. 328s. Oxford University Press, New York.
Miettinen, Reijo, Tarja Knuuttila, Juha Tuunainen & Erika Mattila (2006). Tie-teestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa. 283s. Yliopis-topaino, Helsinki.
Saaristo, Kimmo & Kimmo Jokinen (2004). Suomalainen yhteiskunta. 296s. WSOY, Helsinki.
Schumpeter, Joseph (1996). The Theory of Economic Development. An Inquiry into Profits, Capital, Credit, Interest, and the Business Cycle. Alkuperäinen teos vuonna 1913. Käännös Opie Redvers. 255s. Transaction Publishers, London.
Sotarauta, Markku (2009). Kuoliaaksi syleilty innovaatio? Teoksessa Kaupungit kurkottavat 2010-luvulle: Näkymiä ja haasteita uudistuvalle kaupunkipolitiikalle, 16−31. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12/2009. Edita Publishing Oy.